Jesse on ensimmäinen kivesvikainen kasvattini, joka ei jäänyt kotiin sen takia vaan siitä huolimatta. L-pentueesta olin ajatellut sijoittaa yhden nartun, tai ehkä ottaa kotiinkin, mutta kohtalon johdatusta oli mukana ja musta pieni poika, jota "Blondiksi" kutsuttiin, vei sydämeni. Se vain tuntui omalle ja vastaan ei sopinut pyristellä, vaikka aikani yritin kyllä kovasti.
Isännällekin jo lupasin, että ei meille tule pentua, mutta pari päivää ajatus ahdisti ja sitten ilmoitin, että mun on vaan pakko tämä pentu pitää. Niin meille tuli Martta-mummon seuraksi uskovaisten suurperheen oma Jeesus eli kotoisammin Jesse.
Pentutarkastuksessa ei löytynyt kuin yksi kives ja Jessen päärooli on olla mamman mustikka eli seurakoirista suloisin. Vaan, jos luoja suo ja oppi koiran päähän uppoaa, saatetaan BHn suoritusta yrittää ja jälkikokeistakin hiukan haaveilen. Jessen nenä toimii luonnostaa kivasti ja jälkien nuuskuttelu on pojalle mieluista puuhaa. Ehkä tuosta harrastuskoiran voi saada, vaikka hiukan "blondi" se on edelleen. Meidän hyväntahtoinen hömelö.
Jessen toinen kives ilmestyi toisen viereen 15kk:n kypsässä iässä. Hetken aikaa se oli pienempi kuin kaverinsa, mutta noin kuukaudessa kiri koossa toisen kiveksen kiinni. Ihmeiden aika ei ole ohi. Jalostuskoira Jesse ei ole palleista huolimatta, mutta kun sillä nyt molemmat kivekset on, on tie näyttelykehiin auki. Kolme kertaa käytin Jessen näyttelyssä arvion saamassa ja sitten perhe-elämän rauhan takia (myös juoksunarttuja ajoittain laumassa) mamman mustikka kastroitiin. Eunukki-Jesse toimii kennelin kiimamittarina kertoen varsin tarkasti milloin juoksuisilla nartuilla on tärppipäivät.
