Vuonna 1996.
Aamulinnun laulun aikaan Ruoholahti nukkuu lähiöuntaan (vaikka R-lahti taitaakin olla stadia.). Pikku-Huopalahdessa ainakin yksi "aamuvirkku" sielu alkaa heräilemään.
Hetken kuluttua pirahtaa puhelin Ruoholahdessa, konttaan sängystä vastaamaan, ettei koko perhe tai koko talo (huippu äänieristys näissä uusissa kerrostaloissa) herää. Vilkaisen videonauhurin kelloa, 4.44, päästään puhelimeen huokauksen ja murahduksen sekaisen äännähdyksen. Puhelinlangan toisessa päässä Nikke kyllä ymmärtää äännähdyksestäni, että olen taas kerran todella iloinen, kun saan herätä heti aamusta, ettei mene koko päivä hukkaan. Muutama minuutti käydään aamukäheää keskustelua säästä ja muusta yhtä tähdellisestä.
Kerrankin keskustelu säästä ei ole vain höpinää jota puhutaan, kun ei muuta puhuttavaa ole. Tällä kertaa sää on ratkaiseva asia, kun pohditaan mitä seuraavaksi tapahtuu. Jos sää on oikein huono ja muutenkin väsyttää, yhteisestä sopimuksesta kellahdamme takaisin sänkyyn nukkumaan vielä tunniksi tai pariksi. Jos sää on edes kohtalainen tai loistava, kuten viime päivinä on ollut, alkaa tapahtua:
Puen pikaisesti päälleni, pujotan tytöilleni remmit kaulaan ja hiippailen naapureita häiritsemättä pihalle. Yasko jää kotimieheksi, kun ei tule toimeen Aten kanssa ja tarkoituksena ei ole herättää Pikku-Huopalahtea heti aamusta koiratappelun ääniin. Pissatan tytöt matkalla autolle ja kaahailen tyhjiä Helsingin katuja kohti aamuista treffipaikkaamme Keskuspuiston laidalla. Tytöt hihkuvat auton perässä riemusta, kun käännymme Mannerheimintieltä treffipaikalle.
Kello on jo viiden paikkeilla ja yleensä Nikke on jo odottamassa Aten ja kahden polkupyörän kanssa. Joskus mukana on myös "riippa" eli Nicky, yleensä ei, koska se riippa-nimityksensä mukaisesti hidastaa matkantekoa melkoisesti. Harvinaiset aamukulkijat saavat rauhassa pohdiskella miten Nikke mahtaa kahdella pyörällä ajaa vai ajaako kenties koira toista pyörää, jos sattuvat kohtaamaan Niken hänen ollessaan matkalla treffipaikalle.
Yleensä enemmittä puheitta lähdemme täyttä vauhtia suhaamaan fillareilla keskuspuiston hiekkateitä. Koirat saavat (tai siis eivät tietenkään lakien mukaan saa)juoksennella vapaana eli koirat määräävät vauhdin, joka yleensä on aika kova.
Järjestys on seuraavanlainen:
Bretonineitomme Kessi painaltaa niin täysiä kuin vain täysiverinen kanakoira voi. Se ei pysy tiellä, ei poluilla, vaan painaltaa metsässä vuoroin ylös vuoroin alas ja risukko vain rytisee. Kessille on tärkeintä, että se on lähes koko ajan edellämme ja haravoi huolella metsän tien molemmin puolin. Mitä lie luulee löytävänsä. No aina välillä sillä on "seisonta", mutta Kessi onkin siinä iässä, että se seisoo kaikelle mikä liikkuu (rastaat, västäräkit, sorsat, jänikset, perhoset.) Aamuisin ollaan lenkillä ja seisontoja ei jäädä ihmettelemään, kun Kessi huomaa, että muut ovat menneet ohitse, ei kestä kuin hetki ja se viilettää jo täysillä edellä. Nopeampaa koiraa saa kyllä hakea. Ja miten vaivatonta on sen juoksu! Koko ajan täyttä laukkaa, ylämäet se menee ihan yhtä vaivatta kuin tasaiset ja alamäessä pienet jalat katoavat näkyvistä, kun liikkuvat niin nopeasti. Keskuspuistossa on isoja mäkiä, sekä ylä- että alamäkiä. Olen monta kertaa polkenut alamäessä niin kovaa kuin pystyn, repinyt vanhasta, mutta hyvästä fillaristani kaiken irti ja käyttänyt apuna reilun sadan kilon elopainoani, ikinä en ole vielä päässyt niin kovaan vauhtiin, että olisin pystynyt Kessin ohittamaan, jos ei se itse halua. Juuri kun olen pääsemässä rinnalle, Kessi huomaamatta laittaa turbon päälle ja menee menojaan.
Teemme joka aamu saman lenkin, jonka koirat jo hyvin tuntevat. Kessi siis johtaa joukkoa. Sen perässä seurailen minä fillarillani. Sakemanni Olga hölköttelee (siis kaikki vaikuttaa hölköttelyltä Kessin rinnalla!) vierelläni, ottaa välillä spurtin Kessin perään laukaten tai pistäytyy metsän puolella tutkimusretkellä. Tyyli on yleensä kaunista pitkää ravia. Ja kieli roikkuu suusta heti alkumatkasta puolimetriä.
Seuraavana tulee yleensä rotikka Atte, joka yrittää epätoivoisesti pysyä Olgan kannoilla. Kessin pyydystämisestä se vain haaveilee, mutta Olgan Atte onnistuu aina välillä saamaan kiinni! Mun syy, jos ajan liian hiljaa, Olga kun ei kovin kauas edelle mene. Tyttöjen sulavasta menosta katkeroituneena Atte vähän rääkkää Olgaa aina kiinni saadessaan. Todistelee miehisyyttään runttaamalla tyttöystävänsä maanrakoon tai kuiskaa Olgalle korvaan käskyn hidastaa vauhtia, siinä ne sitten hölköttelevät vieretysten ja vauhti hidastuu.
Peränpitäjänä tulee Nikke joka tarkkailee joukkiotamme valaisevasta takaperspektiivistä. Nikke pitää huolen, että kaikki pysyvät jengissä, tarkkailee, ettei suurempaa omaisuutta putoile matkalle ja komentelee Attea, jos mies äityy ihan mahdottomaksi machoilussaan.
Jos "riippa" on mukana, se kulkee ihan vihinviimeisenä. Sisukkaasti se on aina perille päässyt niin kuin muutkin.
Tunnin verran mennään tähän malliin. Matkalla on "syöttöpaikkoja" (ihania spurgujen jämiä & oksennuksia, eri lajien "lantaa" ym. herkkuja), Atte varsinkin on perso aamiaisille ulkoilmassa, mutta kyllä tytötkin puolensa pitävät. Viime syksynä Atte löysi jotain makkarakastikkeeseen viittaavaa, ja siitä riittikin sille iloa ja Nikelle raivoa moneksi aamuksi, Atte kun kiepsahti U-käännöksen, kauempaakin, jos sen yritti hihnassa kuljettaa makkarakastikeaamiaisen ohitse. Matkan varrelle osuu myös yhdistettyjä juoma- ja uimapaikkoja, kullekin mieltymyksensä mukaan. Ihania rypemisrapakoita. Koirat ovat välillä todella herkullisen tuoksuisia lenkin jälkeen.
Vastaantulijat ovat ainakin tähän mennessä olleet ymmärtäväisiä. Muutamat ihmiset ovat jo kuin vanhoja tuttuja, aina samaan aikaan liikkeellä kuin me ja usein kohtaamme samassa kohdassakin joka aamu. Jos ei "tuttuja" näy, käy väkisinkin mielessä, että mihinkä ovat unohtuneet, vaikka ihan ventovieraitahan he ovat. Ei edes huomenta tule sanottua. Pitäisi kyllä opetella tervehtimään. Yhtenä aamuna poliisiauto ajeli pyörätiellä vastaamme, ystävällisesti hekin vain hidastivat, että kulkueemme pääsi turvallisesti ohitse.
Porukkaa on ollut kyllä huomattavan paljon liikkeellä jo aamutuimaan. Viime syksyn sateissa kun harrastimme samaista aamulenkkeilyä, olivat kohtaamiset "muukalaisten" kanssa todella harvinaisia. Ehkä reittimme taas rauhoittuu, kun lomat pikkuhiljaa alkavat. Mitä enemmän ihmisiä, sitä todennäköisempää, että joku alkaa huomautella koirien kiinnipitomääräyksistä. Tähän mennessä ei tosiaan kukaan ole sanonut mitään, tosin koiramme yleensä ohittavatkin muukalaiset aika sivistyneesti. Olga tosin saattaa toisinaan hölkötellä omaa polkuaan jääräpäisesti kuin juna radallaan, onneksi sen polku menee yleensä aika lailla tien sivussa.
Tunnin päästä ollaan taas takaisin lähtöpaikassa. Koirat on lenkitetty ja tärkeimmät asiat on ehditty rupatella. Voi hyvillä mielin lähteä valmistautumaan työpäivään.
Atte ja Olga puuskuttavat hengästyneinä ja Kessi naureskelee sen näköisenä kuin haluaisi sanoa, ettei toinen kierroskaan tuntuisi vielä missään.
Pakkaan koirat autoon ja ajelen kotiin. Nikke kuljettaa taas kaksi pyörää pihalleen ja vastaantulijoita on jo enemmän ihmettelemässä kuin tuntia aiemmin.
Kotiin ajellessa saan huomata kaupungin heränneen ja liikenteen vilkastuneen. Kotona tytöt jäävät hetkeksi lepäämään ja Yasko pääsee vuorostaan pissalenkille ylhäisessä yksinäisyydessään.
Kaikkea se ajanpuute ja koirahulluus siis teettää! Ja itse olen vielä kaiken päätteeksi tavattoman aamu-uninen!
(julkaistu Lauttakoirassa 2/96)
